Mestareiden mestari on poissa

 

 

 

17.7.1995 tuli uutinen, jota ystävät olivat jo osanneet ja pelänneet odottaa. Kilpa-autoilun kuninkuusluokan F1:n viisinkertainen maailmanmestari argentiinalainen Juan Manuel Fangio kuoli Buenos Airesissa vastikään 84 vuotta täytettyään.  

Eri aikakausien mestariajajia on vaikeata, ehkä mahdotontakin, panna paremmuusjärjestykseen - eikä se ole edes tärkeätä. Kullakin aikakaudella on ollut omat olosuhteensa ja vaatimuksensa, yhden aikakauden edellyttämät avut eivät olisi välttämättä olleet täyttä valuuttaa toisena aikakautena. Kilpa-autoilun ylivertaisten sankarien harvalukuisessa joukossa on kuitenkin ollut harvoja sellaisia kuin Fangio, vaikka heihin luettaisiin sellaisetkin suuruudet kuin Tazio Nuvolari, Rudolf Caracciola, Alberto Ascari, Stirling Moss, Jim Clark, Jack Brabham, Alain Prost ja Ayrton Senna.  

Juan Manuel Fangion ansioluettelo on häikäisevä. Viisi formula ykkösen maailmanmestaruutta, joista neljä viimeistä peräkkäisinä vuosina 1954-7! Lisäksi hän vei MM-hopean sarjassa vuosina 1950 ja 1953. MM-arvot tulivat muuten neljällä eri automerkillä. Sellaiseen ei ole pystynyt yksikään toinen F1-kilpa-autoilija. Fangio osallistui vajaan yhdeksän vuoden aikana 51 MM-osakilpailuun, joista hän voitti 24. Suhteutettuna nykyisen MM-sarjan kilpailujen määrään Fangion voittosuhde tuottaisi nykyään lähes 70 GP-voittoa! Prost ja Senna jäisivät kauaksi taakse. 28 kertaa hän oli paalulla ja 23 kilpailussa hän ajoi nopeimman kierrosajan. Ensimmäisen mestaruutensa Fangio ajoi 40-vuotiaana ja viimeisensä 46-vuotiaana.  

Kysyttäessä oman aikakautensa ja nykyajan F1-autoilun eroista Fangio totesi ykskantaan, ettei suoranopeuksissa olennaista eroa ole. Hän oli aikanaan ladannut 320 km/h tuntinopeudella Pescaran pitkän suoran päähän, mutta jarrut, renkaat ja aerodynamiikka ovat parantuneet niistä päivistä niin, että jarrutusmatkaa tarvitaan enää murto-osa aikaisemmasta. Suuremmat kaarrenopeudet mahdollistaa renkaiden parantunut pito eikä kuljettajien parempi taito. 

Juuriltaan italialainen Fangio kuului siihen ajajapolveen, jonka kansainvälistä uraa myöhensi sota, vaikka hän itse argentiinalaisena ei sotaan osallistunutkaan. Hän tuli Eurooppaan Argentiinan autoklubin stipendiaattina vasta 1948 ja osallistui ensimmäiseen kilpailuunsa Reimsissä Ranskan GP:n yhteydessä. Hän oli silloin jo 37-vuotias eli iässä, jolloin useimmat nykyajan F1-kuskit ovat jo siirtyneet muihin töihin. 

Fangion ensimmäinen suuri tilaisuus tuli, kun hänet kiinnitettiin Alfa Romeon talliin. Joukkueen muodostivat kolme kovaa F:ää - Farina, Fangio ja Fagioli. Giuseppe "Nino" Farina vei F1:sten ensimmäisen maailmanmestaruuden vuonna 1950, Fangio otti seuraavan.  

Vuosi 1952 oli vähällä olla Fangiolle viimeinen. Hän osallistui lauantaina kilpailuun Pohjois-Irlannissa ja sunnuntaina oli tarkoitus kilpailla Monzassa. Kun suoraa lentoyhteyttä Milanoon ei järjestynytkään, Fangio lensi Pariisiin ja ajoi sieltä yön yli Monzaan. Kuten hän itse kertoi: "Kello kahdelta saavuin Monzaan, puoli kolmelta olin lähtöviivalla ja kolmelta sairaalassa." Väsymyksen vuoksi reaktiot olivat hidastuneet. Ulosajon seurauksena Fangion niska murtui. Jäljellä oleva kausi meni toipuessa ja Fangion niska jäi lopuksi iäksi jäykäksi siten, että hänen oli sivulle katsoessaan pakko kääntää koko yläruumistaan. 

Vuodet 1954-5 Fangio ajoi Mercedes-tallissa, joka otti F1:n äkkirynnäköllä. Jo ensiesiintymisessään Ranskan GP:ssä Reimsissä Fangio ja Kling ottivat "hopeanuolilla" kaksoisvoiton. Sen jälkeen Mercedes Benz hallitsi F1-sarjaa vuoden 1955 loppuun, jolloin tehdas vetäytyi kilpa-autoilusta. 

Juan Manuel Fangion huikean ajajauran huipentuma ja samalla viimeinen GP-voitto oli Saksan GP vuonna 1957 Nrburgringin vanhalla radalla, jolla on mittaa melkein 23 kilometriä. Fangio oli kilpailemassa mieliautollaan Maserati 250F:llä Ferrarin kovaa kaksikkoa Mike Hawthornia ja Peter Collinsia vastaan. Maailmanmestaruus oli hänen ulottuvillaan, mutta Maserati oli alakynnessä Ferrariin verrattuna. Lisäksi Ferrarit oli varustettu ajamaan koko kilpailu ilman renkaiden vaihtoa, kun taas Maseratilla päätettiin vaihtaa renkaat ja tankata kerran kilpailun kestäessä.  

Fangio otti kolmannella kierroksella johdon ja kasvatti sitä aina 30 sekunniksi voittaakseen aikaa varikkokäyntiä varten kilpailun puolivälissä. Yksi pyöränmutteri juuttui kiinni ja varikkopysähdyksestä tuli niin pitkä, että Fangio pääsi uudelleen matkaan vasta 50 sekuntia Ferrari-kaksikkoa jäljessä. Fangio aloitti hurjan takaa-ajon, jonka aikana hän kierros kierrokselta paransi kierrosennätystä - eräälläkin kierroksella peräti 11 sekunnilla. Hänen jokainen kierrosaikansa oli nyt parempi kuin hänen edellisvuotisen voittoajonsa nopein kierrosaika! Viimeistä edellisellä kierroksella hän saavutti Ferrarit ja painoi saman tien Collinsin ohi, Hawthornin vuoro tuli myöhemmin. Fangion uskomaton taidonnäyte jäi F1-historiaan yhtenä kaikkien aikojen jännittävimmistä kilpailuista ja se varmisti hänelle viidennen maailmanmestaruuden. 

Fangio itse kertoi minulle, että hän kerta kaikkiaan vain sai niin ainutkertaisen taistelutahdon päälle, että kaikki tuntui sillä hetkellä mahdolliselta. Hän kertoi kaikkialla, missä se vain oli mahdollista, käyttäneensä yhtä pykälää isompaa vaihdetta kuin tavallisesti ja käyttäneensä radan koko leveyden hyväkseen tarkemmin kuin koskaan ennen. Kilpailun jälkeen hän sanoi tunteneensa, ettei pystyisi koskaan enää toistamaan suoritustaan. Sillä hetkellä hän päätti lopettaa uransa heti, kun se olisi mahdollista. Hän päätti tehdä sen samassa paikassa, missä oli Euroopan uransa vuosikymmen aikaisemmin aloittanut, Ranskan GP:ssä Reimsissä seuraavana vuonna. Näin sitten tapahtuikin. 

Kilpailu-uransa päätettyään Fangio oli usein nähty vieras GP-kilpailujen katsomossa, autonäyttelyissä ja kaikkialla missä autourheilu oli esillä. Siellä missä hän liikkui, häntä seurasivat yleisön jakamaton huomio ja kilpailijoiden kunnioittava ihailu. Fangio omistautui Mercedes Benzin PR-työlle, sillä hän oli Mercedes-kautensa jälkeen saanut automerkin maahantuontioikeudet Argentiinaan. Silloin tällöin hän sopivissa tilaisuuksissa istahti Mersun "hopeanuoleen" ja ajoi muutaman näytöskierroksen osoittaen, että refleksit ovat tallella. 

Suomessa Fangio kävi kahdesti. Molemmilla kerroilla kutsujana oli Rafu Huhta, Fangion ystävä neljän vuosikymmenen takaa. Fangio tuli virallisesti juhlistamaan Eläintarhanajon 60-vuotismuistotapahtumaa toukokuussa 1992, mutta tiedän, että päämotiivina oli sittenkin kiitoskäynti. Rafu Huhta oli toimittanut Argentiinaan Fangion 80-vuotispäivälahjaksi täysin varustetun suomalaisen SAAB 96 -ralliauton, joka on näytteillä Fangion omassa automuseossa Balcarcessa. Fangio antoi tälle eleelle erittäin suuren arvon. 

Fangion Suomen-vierailua edelsi kiertue Ruotsissa SAAB:n vieraana. Minulla oli kunniatehtävänä toimia hänen tulkkinaan aamusta iltaan melkein kahden viikon ajan. Eräs monista unohtumattomista elämyksistä oli tulkata tunnin verran Erik "på taket" Carlssonin ja Fangion välistä keskustelua; herrat eivät olleet tavanneet aikaisemmin. Fangiohan ei puhunut kuin espanjaa ja hiukan italiaa. Tutustuimme tuona aikana varsin hyvin ja tulipa Fangio vierailulle kotiinikin. Muistona siitä puutarhassamme on Fangion istuttama puu; idea oli Fred Geitelin. 

Läheltä nähtynä Juan Manuel Fangio oli unohtumaton ja vaikuttava persoonallisuus. Vaikka Fangion muodollinen opillinen sivistys oli ollut vähäistä, hänen käytöksensä oli maailmanmiehen, hänellä oli sydämen sivistystä. Hän oli samalla kertaa sekä vaatimaton että oman arvonsa tunteva. Hän oli tietoinen tehtävästään autourheilun lähettiläänä ja äärimmäisen velvollisuudentuntoinen suhteessaan ihailijoihinsa. Huolimatta jo pahasti heikentyneestä terveydestään hän jakoi haastatteluja, nimikirjoituksia ja oli kuvattavana ihailtavalla tyyneydellä ja kärsivällisyydellä. Hänessä ei ollut mitään diivan elkeitä. Hänen selkeitä lausuntojaan oli ilo kääntää ja hän jaksoi päivästä toiseen vastata moniin sellaisiinkiin kysymyksiin, joihin hän oli varmasti vastannut jo tuhansia kertoja aikaisemminkin.  

Lukiessa sellaisten aikalaisajajien muistelmia, jotka ovat kilpailleet Fangiota vastaan, ei tapaa ainoatakaan joka olisi syyttänyt Fangiota epäurheilijamaisuuksista tai mistään koiruuksista. Poikkeuksetta kaikkia arviointeja sävyttää syvä ihailu miestä ja hänen ajotaitoaan kohtaan. Fangio itse piti vaarallisimpana kilpailijanaan Alberto Ascaria, joka kuoli radalla jo 1955. Myös Stirling Mossia Fangio arvosti suuresti; ihailu oli molemminpuolista. 

Juan Manuel Fangio oli syntynyt Balcarcessa Argentiinassa 24.6.1911 italialaissyntyisistä vanhemmista. Fangio ei ollut koskaan naimisissa; hänen toinen poikansa kuoli liikenneonnettomuudessa vuosia sitten.  

Kilpa-autoilijana Juan Manuel Fangiossa yhtyivät pohjoisitalialainen viileä älykkyys, latinalainen temperamentti, automekaanikon hienovireinen tuntuma autoon ja ralliteillä hankittu autonkäsittelytaito tavalla, joka lienee vailla vertaa tällä autoilun vuosisadalla.  

Me Fangion suomalaiset ystävät otamme osaa Argentiinan maansuruun.  

 

Jyrki K. Talvitie

 

 

Julkaistu Vauhdin Maailmassa 1995